On se vaan kumma, miten välillä sitä herää ihan ookoona, eikä aikaakaan kun asiat alkavat menemään plörinäksi.
Minulla on taas ollut parin viikon ajan ensin tätä yökkimistä ja oksentelua, ja sitten sitä plörinää. Emännällä samoin. Suomalaisena sitä luulisi, että nyt vaan menisimme kumpainenkin lääkäristämme kysymään, mitä pitäisi tehdä, ja meille annettaisiin ohjeet ja varmuuden vuoksi alettaisiin tutkimaan näytteitä, jotta saataisiin selville, missä vika.
Ihan niin helppoa se ei täällä Saksassa kuitenkaan ole. Emännän kokemuksen mukaan lääkärit pitävät itseään täällä kaikkitietävinä ihan eri viissiin kuin meillä Suomessa. (Toisin sanoen se on kypsynyt, kun sitä pidetään hysteerisenä...) Ihmisten, saati eläinten lääkärit eivät täällä meidän kokemuksemme perusteella kovin herkästi ala testailemaan ulostenäytteitä, koska täällä ajatellaan, että on ihan normaalia olla välillä ruikulilla. Kattellaan nyt ensin. Kiva.
Emännälle ei kerran edes annettu näyteputkiloa, hoitajat vaan pyörittelivät toisilleen silmiään, kun Emäntä koetti sönkätä oireistani. Ne kai luulivat, ettei suomalainen ymmärrä, mitä silmien pyörittely tarkoittaa. Toisen kerran se onnistui saamaan sen putkilon ja täytteli sitä sitten vuorokauden verran ohjeen mukaisesti suurella vaivalla (ripulikakkojen kerääminen ei ole yksinkertaista, varsinkaan, kun siihen osallistuu kommentteineen joukko saksalaisia ohikulkijoita...) sekä kiikutti sen sitten eläinlääkäriin. Soitto tulosten perään varmisti, että... eläinlääkärin sijainen oli todennut, ettei näytettä lähtetä tutkittavaksi, vaan se heitetään roskiin.! -Miksi?
Mistä sitten apua hakemaan taas, kun mietityttää, joutuu yönsä valvomaan, eikä kerta kaikkiaan kehtaa mennä täällä kyselemään kun ei ole "tuon suurempia" vaivoja kuitenkaan... No Sannalle, tottakai. Ja heti ensireaktio on aivan erilainen kuin täällä! Ei silmien pyörittelyjä, vaan asiallisia, ystävällisiä kommentteja ja kysymyksiä. Pyritään pääsemään tarkasti selville siitä, mistä voisi olla kyse. Tärkeintä: Annetaan Emäntäparalle tunne siitä, ettei hän ole hysteerinen! ;) Annetaan ruokintaohjeita, jotka voi heti ja helposti toteuttaa. Ja ohjataan tutkimaan asiaa tarkemmin, jos oireet jatkuvat. Oikeesti, mikä helpotus, että olemme löytäneet meidän Sannan ja nuo Timantit. <3
Hyvän eläinklinikan tärkein ominaispiirre Emännän mielestä on, että asiakas otetaan vastaan avoimin mielin, häntä kuunnellaan tarkasti ja ollaan oikeasti kiinnostuneita auttamaan lemmikkiä ja selvittämään, mikä on vialla. Tämä toimii periaatteessa toki myös omalla eläinlääkärillämme täällä Saksassa. Emme ole koskaan kokeneet, että itse eläinlääkäri ei olisi ottanut meitä tosissaan ja koettanut auttaa. Silti vatsaongelmien kanssa olemme saaneet parhaan ja toimivimman avun Timanteilta ja haluamme suositella heitä koko sydämestämme myös muille. Ottakaa siis heihin vaan muutkin rohkeasti yhteyttä!
Kun nyt kerran eläinlääkäreistä bloggaan niin kerronpa samalla vielä myös esimerkin onnistuneesta lääkärikäynnistä täällä Saksassa, ettei vallan tule mollattua paikallisia... ;) Kun minut leikattiin eli tytötettiin, meni kaikki ihan nappiin. Emäntä oli sitäkin etukäteen tietty pohtinut päänsä puhki, koska tiesi, ettei narttujen "kastraatiot" aina välttämättä mene niin kuin Strömsöössä, että leikataanko vaiko eikö. Minulla vaan oli hormonitoiminta vilkasta ja juoksut ressaavia... Uikutin, herättelin yöllä, kanniskelin pehmoja ja kaivoin tyynyjä, hermoheikkoilin lenkillä...- siis oireita oli TOSI PALJON. Yhtäjaksoisesti tätä jatkui jokaisten juoksujen aikana aina monta kuukautta, vaikka itse juoksuvuoto ei viikkoa kauempaa kestänytkään. Ja kun ressailu vähän helpotti, kului vain pari kuukautta, ja minulla alkoivat lähestymään seuraavat juoksut! Paras esimerkki stressaamisestani oli varmaankin meidän Euroopanmatkalla. Silloin ajoimme serpentiini- vuoristoteitä, joissa piti lähes koko ajan jarrutella. Autossamme vinkuivat jostain syystä jarrut ja JOKA IKINEN KERTA, kun jarrua painettiin ja vinkaisu kuului, nostin kuononi ylös ja ULVOIN: "Minun pentu jossain hädässä, tulkaa auttamaan..."
Siispä Emäntä ja Isäntä päättivät, että leikataan. Leikkauspäivänä ei saanut aamulla syödä ja menimme Emännän kanssa yhdessä sovittuna aikana eläinlääkäriimme. Siellä ei ollut muita asiakkaita. Minut nostettiin tavalliseen tapaan pöydälle, annettiin pikku nukutus ja pääsin Emännän sylissä odotushuoneeseen nukahtamaan kaikessa rauhassa. Siellä oli kaikki pimennetty ja ihan hiljaista, joten nukahdin tuttuun syliin pian. Jonkin ajan kuluttua Eläinlääkäri tuli, varmisti, että nukun, ja kantoi minut operaatiohuoneeseen. Emäntä meni kotiin. (Eläinlääkäri tosin ehdotti, että Rouva voi mennä nyt kaikessa rauhassa ottamaan pienen Radlerin jonnekin Biergarteniin...)
Heti leikkauksen jälkeen Emäntä saapui Kopan kanssa minua noutamaan. Nukuin edelleen, enkä niin ollen itse muista tästä koko jutusta mitään. Minut vietiin pimennetyssä Kopassani kotiin kylppäriin, koska siellä oli viileää ja hämärää, heräilemään. Emäntä oli saanut hyvät kirjalliset ja suulliset ohjeet siitä, miten minun kanssani toimitaan hissun kissun kun alan herätä, ja että pissat tulevat jossain vaiheessa ja sitä varten pitää olla alusta valmiina. Itkeskely kuulemma kuuluu asiaan, mutta minä en juurikaan itkenyt, juttelin vaan vähän (nau) ihmeissäni, kun oli niin outoa liikkua. Kipuja en valittanut, olinhan saanut niitä vastaan jotain lääkettä.
Minulle oli jo eläinlääkärissä puettu lasten body, joka oli Emännälle esitetty vaihtoehdoksi sille normisti laitettavalle muovikaulurille, eli estämään haavan nuolemista. Emäntä oli sen minulle ennalta ostanut ja tuonut mukana leikkaukseen. Niitä vaihdettiin sitten aina tarpeen mukaan, ja ne toimivat loistavasti, kun ne puettiin nurinpäin ja häntä mahtui just sopivasti ulos niiden kolmen nepparin ansiosta: kun keskimmäisen nepparin jätti siis haaroista auki. Nerokasta! Olisin melko varmasti saanut naukukohtauksen siitä kaulurista nimittäin... Eli vinkki muillekin leikkaukseen menijöille, jotka ovat bodykokoa! :) Ulkoilla sain toki ilman bodya, muuten olisi ollut mahdotonta tehdä asioitaan. Seuraavana aamuna menimme eläinlääkäriin tarkastukseen, sain kipulääkettä ja todettiin, että kaikki oli mennyt hyvin. Jo muutaman päivän päästä olin taas ihan normaali, haava parani todella pian ja siististi ja nyt on elämä hormonimielessä rauhoittunut!
Joten tällä kertaa tämmöistä asiaa! Huomatkaa muuten, että kaikki kuvani avautuvat myös isompina, kun niitä klikkaatte! Että jos ette ole vielä koettaneet... Pidetään hännät pystyssä ja parannellaan...
Terkuin: toipilas- Tyyne
Yhteistyössä: https://elainklinikkatimantti.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti