keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Koirakoulussa

Tervehdys!


Tällä kertaa vien teidät saksalaiseen Koirakouluun. Kuten edellisessä postauksessani kerroin, me aloitimme siellä Emännän ja Motten, sekä Motten Emännän kanssa yhdessä. Ihan alussa Isäntäkin oli mukana, koska Emäntä ei ymmärtänyt saksasta paljoakaan, ja tarvitsi tulkkia. ;) Luulen kyllä, että kyse oli myös henkisen tuen tarpeesta... Minua jännitti hirveästi, miten ehdin kiskoa itseni kaikkien koirien, autojen, ja minkä tahansa muunkin kiinnostavan luokse! Minä siis kiskoin, minkä jaksoin!!! Vaan kuinkas olikaan, sain huomata, että eihän tänne kiskomaan oltu tultu LAINKAAN, vaan ihan muita juttuja harjoittelemaan.

Tunti alkoi aina rivistä, jossa me istuttiin omistajien vasemmalla puolella. Pomo, Christian siis, kertoi, mitä tänään harjoitellaan, ja demonstroi, miten. Sit treenattiin! Miten istutaan, mennään maahan, tullaan luokse. Miten istutaan, kun muut kulkevat ohi. Miten odotetaan. (Siellä joutui odottamaan IHAN HIRVEESTI.) Miten otetaan katsekontakti omistajaan, ja niin edelleen. Koulutus pohjautui positiiviseen vahvistamiseen ja saimme paljon kokemuksia siitä, miten eri tilanteet vaikuttavat koiran ja omistajan väliseen kontaktiin. Ja miten eri säät vaikuttavat ihan kaikkeen! Kerran jos toisenkin oli sellaista rapakeliä, lisänä vielä kaamea pohjoistuuli, että Emäntä oli jo vakavasti huolissaan, onko tämä enää terveellistä pienelle pennulle (eli tahtoi itse jo kotiin!) Minä puolestani en sateella mm. tahtonut mennä maahan tietenkään, vettä kun kaikin voimin kartan! Mutta sellaistakos Pomo olisi ymmärtänyt, nou way... Harjoittelimme kaikkea ahkerasti myös kotona ja lenkeillä, jotta sitten koulussakin onnistuisi.



Jossain vaiheessa Isäntä ei enää tullutkaan messiin, se oli töissä. Minulla oli alkamassa murrosikä ja olin välillä melko mahdoton arka ja itsepäinen. Mutta jos jännitti koiraa, niin Emännät ne vasta kipsissä olivatkin! Me kun heti pistettiin hyvin pikaseen Motten kanssa aina siellä ranttaliksi, jos vain pienikin tilaisuus siihen tuli! Lisäksi Emäntäni nyt vaan on sellainen, ettei kovin mielellään ota jatkuvia ohjeita ja neuvoja muilta vastaan... ja kun Saksassa ollaan, ja Koirakoulussa, niin eihän sellainen peli vetele. Emännälle Koirakoulussa oleminen alkoi välillä tuntua melkoiselta tasapainoilulta...



Kun: Tarkoituksena oli esimerkiksi opetella kulkemaan jonossa nätisti Emännän vierellä, josta aina välillä napsahti nappula palkaksi. Niin: Pah. Minä, joka muutoin olen hyvin perso ruoalle, annoin tällä kertaa mokomille nappuloille palttua ja keskitin kaiken (ei niinkään vähäisen) energiani siihen, että olisin päässyt muiden koirien luo, lähinnä tietysti Motten. No, en päässyt. Motte puolestaan panosti muiden koirien luokse karkaamisen lisäksi niiden näykkimiseen... Eli olihan se nyt Emännille melko noloa. Meidän onneksi mukana koulussa oli myös eräs Mopsi, joka kyllä peittosi kaikki meidän tempaukset ihan leikiten... Niin että kyllä me siihen Mopsiin verrattuna kuitenkin ihan ookoo opittiin! ;)

Siitä huolimatta Emäntä- joitain kuukausia Koirakoulussa takuttuamme- ilmoitti, että tarvitsee Omaa Aikaa ja pisti Isännän mun kanssani sinne kouluun jatkamaan. Se oli kyllä ihan paras keksintö! Emännän kanssa kun muutenkin jo ollaan valtaosa ajasta yhdessä, niin vaihtelu virkisti minua todella ja jo välillä vähän puulle maistuvaksi muuttunut koulu alkoi taas kiinnostaa ihan uudella tavalla! Maanantaisin kun kello läheni viittä, istuin jo nakkina valmiina ovella kuuntelemassa, joko Isännän askeleet kuuluvat rappukäytävässä... Ja sitten mentiin! Isännän kanssa Koirakoulussa ollessamme me opiskeltiin sitten jo haastavammissa olosuhteissa, eli siirryttiin pellon laidoilta kulkemaan kaupungille, ja siellähän niitä tilanteita sitten eteen tuli vaikka minkälaisia! Minä kun olen tällainen citykoira, kehityin aimo harppauksin kaikissa harjoituksissa, enkä antanut ympäristön häiritä suuremmin. Motte (lue: sen Emäntä!) sen sijaan luovutti ja lopetti koulussa käynnit, ja me jatkettiin omia harjoituksia Emäntien kanssa sitten lenkeillämme...

Käytännössä jatkoimme niin, että Isännän kanssa kävimme Koirakoulussa ja kerroimme sitten kotona Emännälle, mitä oltiin tehty, ja sen jälkeen treenattiin niitä harjoituksia sekä entisiä Emännän kanssa. Ja viikon päästä käytiin aina Isännän kanssa keräämässä kiitokset ja kunnia Emännän tehdystä työstä. Mutta pääasia, että opittiin ja kaikki olivat tyytyväisiä!! :) Reilun vuoden kuluttua jätimme kuitenkin sekä Leikkitunnit, että Koirakoulunkin sitten kokonaan, koska aika nyt vaan on rajallista... Mutta kivat muistot jäivät molemmista!




Ensi kerralla luvassa taas uusia koiramaisia juttuja!
Siihen saakka pusuja ja ALLES GUTE,

Tyyne

J.K. Kertokaa ihmeessä rohkeasti myös omia kokemuksianne kommenttilaatikkooni! Minä luen mielelläni! :)

maanantai 12. syyskuuta 2016

Leikkitunnilla

Kaunista syyshuomenta täältä Saksasta!

Aika senkun rientää... Siitä on nyt yli puolitoista vuotta kun minut ilmoitettiin mukaan pentujen Leikkitunnille. Mentiin koko perheellä, parkkipaikka kuhisi autoista, innokkaista pennuista ja omistajista. Pomo, Christian, odotteli jo aidatun pihan puolella ja päästi meidät sisäpuolelle. Ensin olisi pitänyt tehdä Pisut vähän sivummalle, muttei siitä meinannut tulla siinä hektisessä tunnelmassa mitään... Jos Kakka tuli aitauksen sisäpuolelle, oli omistajien kiireen kaupalla haettava lapio ja kiikutettava jätös erilliseen roskikseen. Itse aitaus oli iso, siellä oli erilaisia temppupaikkoja ja esteitä, juomapaikka, katos ja hiekkaa ja nurmea, jolla temmeltää. Ja kyllä me temmellettiinkin!




Minua jännitti siellä aluksi tosi paljon. Pian hoksasin, että korkean kiipeilytelineen päällä olin turvassa, ja sinne sitten vipelsin istumaan. Muut jäivät kuin "naalit" kalliolle! Paitsi, hmm, oikeastaanhan asia oli täysin päinvastoin: MINÄHÄN SE NÄYTIN NAALILTA, eli napaketulta, tai jääkarhunpennulta, kuten omistajani minua pentuna kuvasivat. Ja toden totta- katsokaapa telkusta kun sieltä tulee ohjelmaa em. Eläimistä, ja verratkaa sitten minusta otettuihin kuviin- yhdennäköisyys on ilmeinen.




Leikkitunti alkoi siten, että kaikki pennut tulivat taluttimissaan omistajan kanssa aidatulle pihalle, asetuimme ympyrään ja istuimme omistajan viereen. (Se oli siis ainakin Christianin suunnitelmassa niin...) Kun Christian antoi luvan, meidät päästettiin vapaaksi. Hihnassa emme päässeet toisiamme nuuhkimaan, ainoastaan vapaana. Olihan siellä vilskettä! Isojakin koiranpentuja, joista en niin kovasti tykännyt, kun ne tunkivat niin lähelle ja halusivat haistella peppuni. Törkeää. Onneksi tutustuin jo heti alussa ystävääni Motteen! Me sitten leikittiin aika paljon kaksin ja juostiin muita karkuun! Minä juoksin ympyrää lujempaa kuin kukaan muu!




Tunnin loppupuolella meidät kutsuttiin omistajien luokse ja saimme hihnassa tutustua niihin esteisiin ja kiipeilyjutskiin. Minä olin niistä ihan intona, ja sain olla ryhmän kärjessä "näyttämässä mallia"! Kaikki muutkin tahtoivat oppia, miten suomeksi annetaan käsky: HYPPÄÄ! Ja sekös herätti saksalaisissa hilpeyttä... Tunnin päätyttyä ajettiin sitten autolla takaisin kotiin, yleensä suoraa tietä BADEWANNEEN, kylpyyn siis!!! Yäk. -Onneksi sain sentään sinne Kylpyankan lohdutukseksi mukaan.



Leikkitunnilla kävimme melko ahkerasti ehkä vuoden ajan. Sen rinnalla aloitimme lisäksi säännölliset omat lenkit Motten ja Emäntien kanssa. Me neljä, Yhdessä, aloitimme myös Koirakoulussa! Mitä siellä tapahtui? Siitä kuulette ensi kerralla...

Nautitaan syksystä, voikaa hyvin!
Tsau,

Tyyne


torstai 1. syyskuuta 2016

Westie matkustaa, osa 1

Tänään kerron, miten minut totutettiin reissaamaan! Emäntä oli perehtynyt aiheeseen etukäteen (kuten hänellä tapana on!) ja kaikesta päätellen huolellinen pohjustustyö olisikin tarpeen, jotta pikkuinen pentu tottuisi eri kulkuvälineisiin ja uusiin tilanteisiin. Minä siis sain jo varsin pienenä melko lailla kokemuksia monenlaisista matkailuun liittyvistä asioista.

Ensi viikkoinani minut totutettiin Koppaan. Aluksi sain tutkia sitä kaikessa rauhassa, kassin molemmat päät olivat auki, jotta sain kulkea sisään ja ulos vapaasti kuin tunnelissa ikään. Me terrierithän yleensä pidämme luolahommista, joten minusta Kopassa oli varsin mukavaa. Vähitellen edettiin harjoittelemaan, miten Kopassa syödään herkkua ja Emäntä sulkee ovet. Sekin sujui pian hienosti. Sain mennä Koppaan nukkumaan ja opin menemään sinne käskystä, saaden herkun palkakseni. Olennaista harjoittelussa oli, että tilanteet olivat aina rauhallisia- Kopassa ei riehuttu! Kopan tultua tällä tavoin lempipaikakseni, minut muun muassa vietiin siellä autoajeluille.


Koska Emäntä ja Isäntä ovat suomalaisia ja asumme täällä Saksassa, piti minun tietysti ensi tilassa tutustua myös Lentokenttään. Siitä tuli heti paikalla lempipaikkani! Niin hauskoja jalkoja! Vilinää! Pyörillä vedettäviä lentolaukkuja, matkalaukkuja, lapsia, muita koiriakin silloin tällöin... Emäntä ja Isäntä olivat äiminä, kuinka kotonani minä kaiken sen vilinän keskellä olin... Häntä porkkanana painelin vaan alusta asti menemään siellä jalkameressä!

Itse lentokoneessa matkustusta harjoittelin sitten ekaa kertaa jo muutaman kuukauden iässä, sitäkin. Alle 8 kg. (laukkunsa kanssa yhdessä laskettuna) painavat koirat, jotka mahtuvat helposti määräysten mukaiseen Koppaansa, sekä omaavat Passin ja ovat sirutettuja ja rokotettuja ja madotettuja, saavat matkustaa omistajiensa kanssa matkustamotilassa. Lennolla saa olla matkustamotilassa vain yksi koiramatkustaja, ja lennon aikana Kopasta ei saa poistua. Mm. Finnairilla koira matkustaa sujuvasti ja per matka minusta maksetaan 40 Euroa.


Rutiinit ovat A ja O. Ennen lentomatkaa käymme tietysti pitkähköllä lenkillä. Ruokaa minulle annetaan viimeisen kerran joitain tunteja ennen matkaa, jolloin ehdin käydä asioillani eikä tule hätä koneessa. Kentällä tallustan Emännän ja Isännän mukana. Odotan jonoissa omalla paikallani. Kun istutaan jonnekin syömään tai odottelemaan, makaan Omistajien tuolin alla ja saan sinne vettä omaan Kuppiini. Juuri ennen koneeseen menoa käydään Emännän kanssa Tyttöjen Vessassa. Minulle laitetaan sinne lattialle Unterlagen (eli pissa- alusta) jonne voin tehdä vielä lähtöpisut. (Pienenä teinkin, nykyisin en enää.) Sitten vaan käskyllä "Tyyne Koppaan", menen Koppaani, kääriydyn kerälle ja viimeistään Finnairin lähtömusiikin koneessa kuullessani nukahdan! Ja seuraavan kerran yleensä herään vasta, kun Koppa avataan perillä.


Matkustelu on siis minusta kerta kaikkiaan mukavaa. On parasta olla mukana! Kun Isäntä on lähdössä työmatkalle, minut saattaa löytää matkalaukusta, jonne olen itse mennyt, jotta varmasti tulen mukaan. No, se ei kyllä ole vielä onnistunut. Mutta yrittänyttä ei laiteta, vai miten se nyt meni? Myös Suomessa olen saanut oppia kesällä, miten matkustetaan Veneellä. Minulla on Pelastusliivit ja istun omalla paikallani. Yleensä tavaraa on matkassa melkoisesti!


Matkustelusta tulette vielä kuulemaan lisää! Ensi kerralla pääsette sitten kanssani saksalaiseen Koirakouluun! Kasvatukseen liittyen muuten vielä yksi juttu: Parhaat koirankasvatusvinkkinsä Emäntä ylipäätään kokee saaneensa Tuire Kaimion "Pennun kasvatus: pennusta kunnon koiraksi"- kirjasta. Muun muassa autoon totuttaminen ja ylipäätään uusien asioiden kohtaaminen on tuossa kirjassa meidän mielestä erityisen hyvin ja konkreettisesti kuvattu. Että tämä tässä välissä vaan tiedoksi, jos joku kaipaa käytännön kasvatusvinkkejä! Eikä muuten saada mitään etuja tästä "mainoksesta", jos joku sitä miettii... eikä olla myöskään yhteistyössä Finnairin kanssa. Ehkä pitäisikin ilmoittautua? ;)

Siispä ensi kertaan!
Pysytään Tyynenä,

Tyyne