tiistai 27. elokuuta 2019

Westie- pieni, SUURI koira

Toipilasterkkuja...



Oletteko koskaan kuvitelleet pientä, söpöä, valkoista koiraa, joka häntä pystyssä seuraisi teitä ja poimisi teille kedolta tulppaaneita? Joka pysyisi aina kotinurkissa, lötköttäisi sylissänne ja tekisi mitä ikinä keksitte siltä pyytää? Ja tämän koiran rotuhan olisi tokikin valkoinen länsiylämaanterrieri?

Juu ei.

Osa tuosta yllä olevasta on tietenkin totta! Söpö, valkoinen (useimmiten...), häntä (useimmiten) pystyssä- check. Mutta ettäkö olisimme jotenkin pieniä ja aina tottelevaisia- emme ole! Todistin tämän ottamalla yhteen Landseerin kanssa. (Se on sellainen minua vähän isompi, voitte googlata.)

Ellei tuttu supernainen olisi kirjaimellisesti hyökännyt keskelle taisteluamme, en tiedä, olisinko vielä tässä sanelemassa tätä bloggausta. Emäntä HUUSI MINULLE. Ja Isännälle. "KÄSITTÄMÄTTÖMIÄ TOLVANOITA MOLEMMAT. ETTEKÖ TE KOSKAAN OPI?????!!!!!"

Ensin pidin vaan pokkaa. Suurimman adrenaliinipiikin laskettua kuitenkin havaitsin, että ottipa kipeää. En nimittäin päässyt pariin päivään juuri liikkumaan. Vasemmassa lavassa oli muisto kaverin hampaasta, se sattui kehoon ja sieluun.
  


Mutta mieleltään SUURI ei kauaksi aikaa jää mokomaa takapakkia suremaan! Noin viikon kuluttua olin taas entisessä iskussa!

RUSAKKOHÄLYTYS! RUSAKKOHÄLYTYS! HÄLYTYS!! HÄLYTYS!!! ...



Ja eikun perään!!!


Mikä sitten oli tämän tarinan opetus?

Koko meidän perhe toivoo, että jokainen tätä lukeva ymmärtää nyt viimeistään, että terrieri on terrieri eikä muuksi muutu. Me ollaan paras rotu. Me ollaan ihanimpia, rasittavimpia, palkitsevimpia, kaikin puolin SUURIMPIA kaikista koirista. Ja parhaita, sanoinko sen jo?

Miettikää siis tarkoin, jos koiraa halajatte, että mitä olette vailla. Mekin mietitään. Mutta jostain syystä minä vaan epäilen, että seuraava koiramme voi kuitenkin sekin olla westie. Niin uskomattomalta kun se tällä hetkellä tuntuukin... <3

Sumuisten aamulenkkien aikana kuuluva tsuhahdus kertoo, että westie on löytänyt pellolta hiiren. Tsuh! Emäntä kuvaa erikoisen kaunista hämähäkkiä verkkoineen... Viileä tuuli ja kuusten lomasta kurkistava aurinko, syksyltä tuoksuvat pellot.
 


Tänäkin aamuna yhdessä. Kiitos siitä!
Kultaisia hetkiä teidänkin päiviinne toivotellen,

pieni, SUURI Tyynenne

perjantai 16. elokuuta 2019

Sorvin ääreen!

Heivaan hei, täällä jälleen!



Kesälomat takana, muttei KESÄ sentään kokonaan! Elokuun kuuluisat tummat illat ovat saapuneet, ja voimme itse kukin hiljalleen asettua arjen askareisiin. Välillä otamme Emännän kanssa rennommin ja käymme rannalla tuijottelemassa veneitä ja vettä, välillä sitten taas totisemmin puurramme töissä.


Kesäämme mahtui jälleen monenmoista tapahtumaa! Oli uuden laiturin rakentamista Isännän apuna ja Laituritarkastajana. Ja vieraita vilisi mökillä ja kotosalla...





Välillä olin sosiaalisempi, välillä vetäydyin koppaani omiin aatoksiini. Espanjalaisia ja meksikolaisia tuttuja, naapurin Ransun perheineen sekä muita ystäviä kestitsimme taikka muutoin vain tapasimme, aina kun noilta yrittäjiltä suinkin aikaa liikeni.

Minä sain jatkuvalla syötöllä treenata lastenhoitotaitojani ja ne ovatkin pienten vieraiden myötä kehittyneet valtavasti! Koirapelkoiset, koirahullut, koiraantottumattomat, ja muut, ovat tänä kesänä päässeet harjoittelemaan kanssani, miten koiran kanssa kommunikoidaan. Emännän sydämen asia onkin ohjata kaikki ihmiset ymmärtämään koiran kieltä! Ja ennen kaikkea lapset.




Vaikka itse sanonkin, olen kyllä siihen hommaan aivan ideaali. Tarpeeksi itsenäinen, riittävän kiltti. Ja kunhan sen kaiken sosiaalistamisen vastapainoksi ja jälkeen aina vaan pääsen omiin seikkailuihini, ei minulla ole mitään sitä vastaan.

Monipuolista touhua ollut ja sitä myös tulossa lisää. Kiva niin. Vaihtelu virkistää. Ja rutiinit maadottavat, antavat otteen elämän arvaamattomassa virrassa: kyllä, tämän osaan ja selvitän, tämä on jo tuttu juttu.



Rohkeutta ja iloisia hetkiä arkeenne toivoen,
Tyyne