Kun Tyyne tuli taloon

No niin, tästä se lähtee, minun bloggaamiseni. Päätin aloittaa aivan alusta, eli siitä, kun olin vielä pentu. Ihmisethän tuntuvat pitävän pennuista, ne ovat heistä jotenkin vastustamattoman suloisia. No, jos vastustamatonta suloisuutta etsitään, niin emmeköhän me westiet kyllä ole siinä kilpailussa ihan kärkikaartissa, sanoisin.

Niin tuntuivat myös Emäntä ja Isäntä ajattelevan, kun ensi kertaa tapasimme. Olin silloin vain neljän viikon ikäinen.

Uuteen kotiin muutin sinä päivänä, kun täytin 9 viikkoa. Automatka meni hienosti, ensin suunnitelman mukaisesti Emännän jalkatilassa olevassa "pesässä", lopulta pikkuisen myös Emännän sylissä maisemia katsellen. Emäntä ja Isäntä huokasivat helpotuksesta: tämä koira näyttää matkustavan ilman ongelmia. Se onkin tässä perheessä tärkeä taito, he kun ovat kovia matkustamaan...

Kotiin päästyämme minulle esiteltiin talo, oma petini, parveke pissa- alustoineen, sekä pikkiriikkisen myös heti ulko- oveltamme avautuvaa Vanhaa Kaupunkia, tulevaa valtakuntaani. Omassa kopassani odotti Luupi Luu, ja (nyt jo ajat sitten edesmennyt) Pingu Pingviini, joka pitkään säilyi ehjänä ja tärkeänä kaverina minulle. Riehuttuani hetkisen joulukuusen pallojen kanssa ja syötyäni kaaduin uupuneena petiini. Täällä oli kaikki ihan jees. Olin kotona.

Mitä sitten tapahtuikaan?
-Siitä kuulette ensi kerralla!
Tyyne